Mallinrakennuksen filosofia

Artikkelin sisältö on Viktor Krogiuksen 20.4.2004 Helsingin seudun IPMS-kokouksessa pitämästä esitelmästä. Artikkelin on nauhoittanut ja puhtaaksi kirjoittanut Veikko Timonen, josta suurkiitokset hänelle.

Mallinrakennuksen filosofia, eli rakennussarjasta valmiiksi malliksi

Joo mulla oli aiheena tämmöinen, jota on paljon puhuttu pienemmissä ympyröissä, mallailun filosofia, miten siihen tulisi suhtautua.

Projektin hyytymisestä ja valmistumisesta

Se iso ongelma näyttää olevan että mallista puhutaan paljon, mutta se ei tule valmiiksi.Puhutaan mallinrakennuksesta, sitten yritetään hirveesti, vaan projektit jotenkin katoaa, mutta siitä ei saatu mitään otetta eikä sitä saada valmiiksi. Monen mielestä minulla on ote ja Jarilla (J.B. Miettinen) on ote ja joillakin muilla on ote, jotka rakentaa paljon. Olen yrittänyt vetää joitakin parametrejä, että mistä se johtuu, että jotkut rakentaa ja toiset taas hyytyy täysin.siihen koko hommaan. Että minkälainen suhtautuminen ihmisillä on tekemiseen. Ei mulla ole mitään patenttiratkaisua tähän, ja nämä minun esittämäni näkemykset, ovat minun näkemyksiäni ja hyvin subjektiivisia. Ensimmäisenä tulee mieleen tämä, että porukka aloittaa nuorena tekemään, että kaikki meistä on varmasti tehnyt mallin teininä. Siinä on joku rakentamisen riemu, joka jossakin vaiheessa häviää.

Niitä esimerkkejä minä mukaan lukien ei ole monta, jotka ovat pystyneet koko ajan jollakin järkevällä tasolla rakentamaan mallia. Onhan mulla ollut elämässä vuosia, jolloin olen saanut vain pari kolme kappaletta valmiiksi. Ei ole ollut yhtään vuotta, ettenkö olisi saanut yhtään valmiiksi. En ole koskaan ottanut mitään paineita siitä minkälainen mallista tulee. Kun sä rakennat sen mallin, sä teet sen, ja se tulee valmiiksi riippumatta mitä muut ajattelevat tai tekevät. Sulla on tavallaan oma tyyli. Jarin kanssa puhuttiin tästä, että Jarihan rakentaa hurjan eri lailla kuin minä. Meillä on ihan eri tyyli mutta kuitenkin emme matki ketään. Vaikutteista siis, mitä huomaan ihmisissä, kun ne tekee malleja, niin he yrittävät apinoida sitä mitä ne lukee. Tietenkin jokainen ottaa vaikutteita jostakin, mutta niitä ei saa ottaa liikaa. Jos niitä ottaa liikaa, niin se luova prosessi tukehtuu.

Sitten sitä rupeaa pohtimaan "mikä on oikein mikä väärin et tää mun pitää korjata ja tehdä ja kun tuo teki noin" niin sitä rupeaa referoimaan itseään muihin koko ajan. Tämä mallinrakentaminen on sun oma ja itse asiassa hyvin epäsosiaalinen tapa. Jos rupeat muiden kriteerien mukaan vetämään näitä rajoja, että minkälainen sen mallin pitää olla, sulle syntyy joku mielikuva. Jos kuuntelee liikaa muita, niin siihen mielikuvaan ei pääse enää, jolloin se koko rakentamisen prosessi ei enää tunnu mielekkäältä. Se tukehtuu omaan mahdottomuuteensa. Kyllähän mulla on hyvin paljon esimerkkejä, varmaan yli toistakymmentä tämmöisiä malleja, joihin olen kerännyt kaiken kirjallisuuden ja etsiosat. Mä tiedän niistä kaiken.

Yksi on Monogramin 1/48 Privateer. Se tulee joskus valmiiksi, mä en tiedä milloin. Siinä vaatimustaso mun omaan verrattuna on noussut niin korkealle, että se ei ehkä koskaan tule valmiiksi. Ei se mee niin. Nämä minun parhaat mallit, niitä mä en koskaan ole rakentanut.

Sitten ne mallit, joilla olen voittanut, kun olen mallin tehnyt valmiiksi, ja saanut mainettta ja kunniaa, ne ovat kaikki projekteja, jotka ovat alkaneet lähinnä terapiamallina. Sitä on mennyt kuin liput liehuen rakentamaan, mä en ole ottanut paljon mitään selvää. Alan liimailla osia, sitten sitä on ruvettu korjailemaan että "aa tää on kivaa ja ett toi on vähän väärin". Että siinä ei ole tehty paljonkaan etukäteen. Koen tämän pointin siten, että hurjan moni mallinrakentaja perehtyy aiheeseensa aivan liian paljon. Sitten tietenkin Jarin kohdalla jotkut marisevat, että se perehtyy liian vähän, mutta se malli tulee valmiiksi. Virheellinen huonosti rakennettu malli, oli se kenen tekemä tahansa, on tuhat kertaa parempi kuin se joka jäi kesken. Sitä ei koskaan saa unohtaa. Jos sinun motiivi on vain räpeltää vähän, niin joillekin sen mallin saaminen valmiiksi ei ole ylipäätään tärkeätä, mutta useimmiten se motiivi on että se on kiva saada valmiiksi. Sitten kuulee joskus että mulla ei ole tilaa himassa, mikä on se maailman typerin, naurettavin selitys olla saamatta mallia valmiiksi, sen kuulee yllättävän usein, että "tää on niin iso". Kyllä jos harrastaa malleja, niin pienen lokeron siellä kirjahyllyssä tai vintissä laatikossa löytää. Malli säilyy parhaiten laatikossa, jossa on jotakin pehmikettä ja kiinnitteitä, valolta suojattuna. Jos sen pistää esille jonnekin, niin kuin kaikki kuvittelee että ne tulee mahdollisesti pitämään, niin ne kuluu yllättävän paljon. Kiiltävä malli, niin siinä on viidessä vuodessa aika karhea oksidipinta, joka on vaikea saada pois. Mä itse yleensä pakkaan mallit vinttiin tai sitten mulla on tämmöinen kiinniteipattu vitriini, jonka avaan vain kerran vuodessa vain sen takia että saan.... No nyt tämä meni vähän hakoteille.

Valmis malli on mielikuva

Sitten toinen asia kun korjaillaan malleja. Jotenkin mennään hurjan usein epäoleellisuuksiin. Mehän luodaan itse asiassa mielikuvia. Okei nehän muistuttaa sitä oikeaa lentokonetta muodoiltaan että siitä mallista saa sen mielikuvan, mutta okei se on muovia, se ei lennä ja aivan taatusti jokaisessa mallissa, joka tällä planeetalla on rakennettu, niin siinä on aina jotakin väärin. Se on vaan hyväksyttävä, sitä täydellistä mallia, josta unelmoidaan että sen tekee, se on yhtä tyhjän kanssa. Sitä pitää jotenkin hallita se prosessi ja ymmärtää näitä, ettei jää yksityiskohtiin "tämä on vaikeata tämä on hankalaa". Silloin vedetään hatusta tai kusetetaan? Minä ja Jari tehdään sitä aika paljon sillä seurauksella että mallit tulevat valmiiksi. Mä olen kuunnellut että monella, jotka ovat jämähtäneet projektiin niin ne jämähtää täysin epäoleellisuuksiin. Sitä tulee vähän skitso olo, että tämä pitää tehdä noin jne ja noin jne ja noin. Sitä tapahtuu minunkin kohdalla silloin tällöin. Sitten kun ottaa uudestaan sen jostakin, jossa se on lojunut ehkä vuoden, huomaa että tätähän voi jatkaa, että mikä ongelma tässä olikaan. Voi ei naurettavaa ja sit sitä jatkaa.

Toinen tekijä mallinrakentamisen dynamiikassa, jonka olen huomannut. On hurjan tärkeää, , että minä pystyn käsittelemään korkeintaan kolmea mallia yhtä aikaa niin että ne on samaan aikaan rakennettavissa. Okei no sit jos tekee 10 Focke-Wulfia yhtä aikaa, niin kuin olen kerran tehnyt, niin se on sarjatuotantoa, ja siinä voittaa hirveästi aikaa. Mutta tarkoitin kolmea erilaista mallia, eri referensseillä. Koska kun malli jää kesken, se pakataan jonnekin ja referenssit pannaan kirjahyllyyn. Sitten kun jatkat sitä parin vuoden päästä uudestaan, niin siihen uudestaan sisäistämiseen, sen mielikuvan tavoittamiseen mitä mä luon, menee yllättävän paljon aikaa. On ajankäytöllisesti paras että prosessia ei katkaista, vaan kun aloitetaan, se rakennetaan kunnes se on pöydällä valmis. Joka toinen malli, jonka mä saan valmiiksi, valmistuu tällä tavalla. Valmistumisprosessissa tulee jännä mielentila, joka vastaa vähän meditaatiota. Kun sä rakennat, se vaan sujuu ja sä teet asiat. Mulla on jo niin paljon rutiinia, että mä en pohdi miten joku pikkuinen juttu tehdään. Näin päästään rutiiniin, jonka merkitystä vähän rakentavat eivät ymmärrä. Rutiinilla kaikki tekniset ratkaisut sä ratkaiset itsestään. Jokainen on opittava kantapään kautta, eikä niitä opi muuta kuin tekemällä. Luet sä kuinka paljon tahansa "How to build" artikkeleita "Scale Aircraft Modelling"-lehdestä: Joku liimaa jotakin kokoon, ne kaikki stoorit on itse asiassa toinen toisensa klooneja enemmän tai vähemmän. Jostakin tietystä konetyypistä tai sarjasta voi saada jotakin järkevää aikaiseksi.

Phantom Ruotsissa

Kun me rakennetaan mallia, niin me luodaan mielikuvaa joka muistuttaa alkuperäistä jossakin määrin. Miten me se tehdään? Siihen malliin pitää tulla mystisellä tavalla joku henki, että se on hyvä. Olen tehnyt malleja, jotka ovat teknisesti todella hyviä ja kaikki korjattu, vaan jotka ei pärjää. Sitten taas hatusta tempaistut jutut pärjää aika hyvin. Tästä on anekdootti, joka opetti mulle paljon mallinrakennuksen olemuksesta: Olin tuomaroimassa IPMS-Openissa Ruotsissa vähän yli 10 vuotta sitten. Oli eri sarjat rasti ruutuun noin noin noin, katsottiin tuomarityöskentelyä. 1/72 suihkukoneluokassa oli yksi Phantom, joka jotenkin pöllähti esiin että "Saakeli toihan on jotenkin hyvän näköinen". Mä kyllä sanoin toisille tuomareille että "Eiks toi ole aika hyvä?" "joo yleisvaikutelma 10" Se oli todella Phantomin näköinen. Sitten mentiin katsomaan lähelle. Se oli pensselillä maalattu ja saumat näkyvät ja kaikkea sellaista. Ihmeteltiin että mikä tässä on, kun se kaukaa oli niin hyvännäköinen. Sitten ihmeteltiin että mitä me nyt tehdään tälle. "No joo vedetään kaikki nyt vähän yläkanttiin.

Se oli välimatkan päästä ihan ylivoimainen näihin muihin, joissa oli parin mestariteostakin, verrattuna. Pohdittiin tätä miten se malli oli tavoittanut sen sielunolemuksen eli saanut mielikuvan tavoitettua. Se oli sen verran tökerösti maalattuna pensselillä että näytti että siinä oli 10 pisteen weathering päällä, kaikki UV-sävytyserot, että se vaikutti "hei hei mitä tämä oikein on". No sitten tuli tietenkin palkintojen jakotilaisuus ja protestit. Siitä tuli neljäs, se ei saanut palkintoa. Jotkut kyselivät että miten tuo sai niin paljon pisteitä. Koko loppupäivä meni ratkaisua motivoidessa, kyllä kaikki loppujen lopuksi ymmärsivät mistä oli kysymys. Se mitä tämä jätkä oli tehnyt, että hän ei ollut yrittänyt liikaa. Hän oli vain tehnyt sen. Mä en koskaan tavannut häntä, siellä oli niin kova hässäkkä, vaikka olisin halunnut. Siinä mallissa oli kaikki yhtä hyvin tehty. Se oli puhdas kokonaisuus. Se ei ollut näitä, että ohjaamossa on joka saatanan piuha ja lankaa ja se on tökerösti maalattu. Jos tässä olisi ollut täysin detaljoitu ohjaamo, se olisi kokonaisuutena kärsinyt hurjan paljon. Koska se ei ole enää harmoninen. Tää malli onnistui luomaan erittäin uskottavan mielikuvan, vaikka tekninen toteutus ei ollut erityisen hyvä. Tämä on ääritapaus minkä olen kohdannut. Sitä näkee paljon muuallakin, joskus minun mallit onnistuu, joskus ei. Se onnistuminen on aika pitkälle henkimaailman asioita. Sitten kanssa maalaus. Sehän on useimmille täysin kompastuskivi. Mutta se vaatii vain rutiinia ja rutiinia. Siinä ei paljon muu kuin harjoitus auta. Useimmiten sanotaan, että tästä ei tule kovin hyvä, mä mämmäsin ja kaikkea muuta. Se malli, sitten kun se on valmis, siitä tulee jokaisen omasta mielestä kuitenkin aika hyvä. Ja sä olet luonut jotain. Mutta se että sä rupeet korjaamaan esimerkiksi jotain Focke-Wulfin spinneriä, kun saataville tulee lisäosa: Tämä on se oikea. No se joka tekee näin ei tiedä että niitä tehtiin about(noin) 7 eri paikassa ja niitä löytyy yhdeksän eri muotoista. Itse asiassa jos sulla ei ole dokumentoituna muuta kuin yleensä saksalaisista koneista on joku epämääräinen kuva etu- tai takaviistosta. Sen perusteella vedetään kaiken maailman johtopäätöksiä maan ja taivaan välillä miten se on maalattu ja duunattu.

Sitten sä korjaat ja duunaat jä teet vaikka uudet nokkapellit jonkun lisäsarjan perusteella. Niitäkin viisi erilaista. Viisi eri tehdasta teki ja käsin naputteli. Tamiyan FW:n nokkapelti on helvetin tarkka sille yhdelle mutta okei mutta jos sä näät kuvan jostakin toisesta, niin se on väärin. Samaten nämä VDM:n potkurit. Ne lavat tehtiin kolmen sarjoissa. Samannumeroisia lapoja oli puisia , laminaatteina ja epokseina (metallisten lisäksi). Sitten ne on vähän eri muotoisia vaikka niissä on sama numero. Jos joku potkurilapa katkesi, vaihdettiin koko kolmen sarja. Niihinkin saa kauhean kasan eri lapoja. Löytää niin hyvän kuvan saksalaisesta koneesta, joka olisi dokumentoitu, olisi vaikeaa. Sen vuoksi olisi lähinnä naurettavaa korjata rakennussarjaa. Mehän tehdään mielikuva jonkun suttuisen kuvan ja jonkun siirtokuva-arkin ohjeiden perusteella. Sitten vedämme hatusta loput. Se on pakko tehdä niin, siinä ei ole muita vaihtoehtoja. Että jos sulla on vähän tietoa, niin sä pystyt tekemään tosi tarkan mallin, mutta jos sinulla on h-tin paljon tietoa niin taakka kaatuu sinun päällesi. Porukalla olisi oppimista tuolta Jarilta siinä, että hän rakentaa suoraan sarjasta. Hän maalaa ne niin että sä saat yleisvaikutelman, joka on tekijä luoma mielikuva siitä koneesta. Meidän mielikuva jostakin mallista on kollektiivinen. Meillä kaikilla on tietty käsitys siitä miltä joku FW näyttää. Toisaalta meidän on muistettava että se on kolmannen tai neljännen käden tietoa. Ei mitään muuta. Miten se kone loppujen lopuksi oli, sitä ei paljon kukaan tiedä. Tietoa on että pyöräkuilut oli RLM 02. Sitten ne oli metallisia, loppuvaiheessa joskus vedetty alapuolen värillä, joskus vedetty kellertävä protection (suojal)lakka ja sitten ihan loppuvaiheessa 1945 käytettiin rautaruuvia ym, silloin se hapettui kahdessa viikossa jäkäläkasvuston näköiseksi sisältä. Kannattaa vaan vetää, no nyt mä teen tämän. Meillä on epämääräistä tietoa kuinka erilaisia ne oli. Sama kanssa jos joku katsoo jonkun mallia ja sanoo "toi on väärin", on todella naurettavaa. Se osoittaa sanojan pikkumaisuuden ja pätemisen tarvetta suhteessa sen toisen tekemiseen. Sellainen ei ole konstruktiivista eikä anna hyötyä kenellekään. Nykyään mä olen hurjan iloinen kun näen mallin joka on valmis. Joku on luonut ja tehnyt sen. Riippumatta kuinka hyvä tai huono se on. Joissakin mä näen samoja dimensioita kuin tässä Phantomissa Ruotsissa.

Kuinka malleja korjataan

Pahimmat muotovirheet, jotka näen, mä korjaan aika pitkälle. Mutta se johtuu siitä että mä olen nopea siinä. Mä käytän Plastic Paddingia ja sitä siinä menee. Mä aina katson että mallissa on hyvä kabiinin muoto. Se on lentokoneen kasvot. Jos kabiinilla ei ole hyvä geometria, niin olipa loppu malli kuinka loistavasti tehty ja kabiini on väärä niin jokainen aistii. Suurin osa ei pysty sanomaan, mikä on väärin. Sä aistit että se ei ole oikein, että mielikuva on väärä. Sama on siivenkärjen muodoissa ja muissa. Toinen mihin porukka ei kiinnitä huomiota: On äärimmäisen tärkeätä, on se, että se malli istuu oikein, että sen laskutelineet ovat kuin oikeassa koneessa ja korkeusperäsimet eivät ole vinksin vonksin. Jos ne ovat suorat, ne ovat suorat. Olipa se kuinka yksinkertaista tahansa. Mä olen nähnyt sarjoja, joissa on kauheasti researchia ja detaljointia. Sitten kaikki on tuhottu unohtamalla perusasia, että se istuu väärin ja asetuskulmat yms ovat vinksin vonksin. Sä et ehkä näe sitä, mutta sä aistit sen, että onkos tässä joku perspektiivivika silmissä vai mitkä nää virheet on. Hyvin yksinkertaisesti tekee asiat suoraan alusta, rakentaa siististi ja maalaa. Sillä pääsee jo hyvin pitkälle. Mallin rakennushommassa on itse asiassa iso osa maalausta. Jos sitä ei hallitse, ja ei ole turvallinen sen kanssa, on itse asiassa turha pistää miljoonaa etsisetttiä jne sinne sisälle. Tietenkin sen voi tehdä jos se miellyttää ja on hirveän hauska tehdä se jos se sujuu kuin vettä valaen itsestään, mutta väkisin puurtaa se, siinä ei ole mitään järkeä. Mä joudun itse puurtaan noiden lentokoneohjaamojen kanssa. Mun mielestä se on äärettömän tylsää, aikaa vievää ja blääh. Mutta mä osaan jo maalata niin hyvin, että mallieni kokonaisuuden kannalta on aika välttämätöntä, että niissä on ohjaamo ja jarruletkut vedetty jne. Kokonaisuus kantaa ne osat Kyllä jokaisessa mallissa tulee vaiheita, jotka ovat vähän raskaita, ne on ylitettävä. Ne, jotka saavat paljon malleja valmiiksi, minä, Jari ja pari muuta, meissä on se yhteinen piirre, että kaikki pitävät mallailusta. Mulla ei ole mitään poppakonstia siihen miten oppii maalaamaan paitsi maalaamalla. Noi ruiskut on aina todella henkimaailman asioita. Sulla on sama linja kolmeen ruiskuun, mutta ne toimii eri lailla. Miten sä sekoitat maalit ja miten se maali tulee, on kaikki enemmän tai vähemmän näppituntumaa. Siinä ei voi antaa mitään järkevää teoriaa, joskus ruisku räkii joskus ei. Ainoa minkä tiedän, on että kun nailonsukan läpi siivilöit paakkuisen maalin niin se menee ruiskun läpi todella hyvin. Se poppakonsti helpottaa paljon. Sukkahousut tai stay-upit.

Nämähän on kolmeulotteisia mielikuvia, mitä me luodaan eikä ne ole itse asiassa yhtään mitään muuta. Kun mallia rakentaa, siihen pitää tulla se fiilis että se on hauskaa, silloin se menee omalla painollaan. Jos väkisin yrittää puurtaa mallia, siten että "mä haluan tehdä kaikkiin vaikutuksen, "minä haluan voittaa", niin sellaisesta hirveästä pusaamisesta ei tule kertakaikkiaan yhtään mitään. On myös hyväksyttävä tosiasia, että aina on joku, joka pystyy rakentamaan paremman mallin kuin minä, sinä tai kuka tahansa muu. Ei saisi verrata itseänsä muihin. Yhteiskunta nyt rakentuu pitkälle siihen, että kaikki vertaa itseänsä toisiin tavalla tai toisella. Tässä hommassa kun luot jotain niin se pitäisi saada pois mielestä. Jos ei huvita tehdä jotain siinä mallissa niin sitten ei tee, jatkat mallia eteenpäin, ei se sen kummempaa ole. Tärkein mikä lopputulema tästä on , että kun mallia rupeaa tekemään, niin sitä vaan rupeaa tekemään eikä yritäkään rationaalisesti hallita koko prosessia alusta loppuun.Asiat ratkeaa sitä mukaa kuin ne on. Yksi malli, joka on tästä hyvä esimerkki: Mä rakensin Revellin ison Catalinan (1/48).

Tapaus Catalina

Mä olin hurjan innostunut, kun mä avasin boksin. Tämä ja tämä ei ole oikein, no joo, mä haluan tehdä tän kuitenkin. Kotiin menin. Sitten mä rupesin rakentamaan ja liimailemaan. Ei nämä siivet, näissä menee kangasverhoilu ihan väärin., kittasin ja duunasin. Tässä on väärät potkurit, tein ne ja sitten siipi oli valmis. Sitten mä pistin takarungon yhteen. Katselin että tämä näyttää vähän omituiselta. Se oli kauhean leveä. Sitten mittasin: 1,5 metriä sivuperäsimen etureuna, siitä mistä se on saranoitu. Silloin asuin Ruotsissa. Hyppäsin autoon ja sitten Lindköpingiin. Siellä seisoi oikea Catalina. Sitten tikkaille ja tikku väliin. AI-Ai tämä heitto 150 %. Kohta oli kaksi kertaa paksumpi kuin oikeassa. Sitten kavensin sen ja huomasin että tässä on jotakin mätää. Takaisin Lindköpingiin, tässä on v-kulma ihan väärin. Korjasin v-kulman, jonka jälkeen napautus pöydänkulmaan olisi räjäyttänyt sen rungon kappaleiksi. Vahvistin täyttämällä takarungon sisältä resiinillä että se pysyisi koossa jollain tavalla ja jatkoin tekemistä. No nyt tässä ei tartte enää tehdä yhtään mitään. Sitten rupesin katsomaan etuikkunaa, että mitä häikkää tässä oikein on. Valokuvassa ne oli neliönmuotoiset ja sarjassa kaksi tosi pitkää suorakaidetta. Voi ei, eteenpäin, sitten nokka oli vähän kuosissa. No nyt saan ampumot kiinni tähän, sitten rupesin katsomaan ja mittaamaan osia, nehän on todella hienot, myös ampumot. Huomasin että ne pallo-ampumot on 1/38 ja malli on 1/48. Siinä vaiheessa olin tehnyt jo niin paljon, että olin vihainen, vaan saha käteen, osat palasiksi ja kiinni taas.Kyllä se loppujen lopuksi tuli valmiiksi. Mitä tästä opimme. No, jos mä olisin tiennyt kaiken tämän, kun mä tän projektin aloitin, mulla ei olisi Catalinaa. Se on ihan saletti. Tässä taidehommassa, jossa olen työssä, olen katsonut muita taiteilijoita ja heidän juttuja, niin iso osa projekteista on sellaisia, että jos ne olisi tajunneet mihin he ryhtyvät niin se olisi jäänyt tekemättä. Tässä on hurjan iso etu että rakentamisen riemu säilyi tässä Catalinassa vaikka mulla tuli frustraatioita välillä. Se tuli valmiiksi. Okei no sit se tuli ihan valmiiksi ja mä pärjäsin sillä oikein hyvin mutta nyt jälkeen päin on selvinnyt että siinä pitäisi olla kaksi tupla Lewistä eikä se yksi. Siinä on väärät kk:t sisällä. Jossain vaiheessa mä saan ottaa ne pallokuvut irti ja lisätä aseet. Mä en tiedä milloin sen teen, mutta se on perusseikka että jos lukee Catalinasta ja perehtyy aiheeseen, tietää että brittikoneissa oli tupla-Lewikset eikä se jenkkien Browning. Mutta olisinhan mä voinut pistää nenääni tuosta referenssistä ja tietää kaiken Catalinasta, mutta malli olisi rakentamaton hyllyssä.

Uuden sarjan hankintaa, vanhan poisheittoa

Vaikka siinä on nyt väärät kk:t niin tämä vaihtoehto on mun mielestä parempi kuin se toinen: että olisin tietänyt sen kaiken kun aloitin. Syyllistyin siihenkin joskus, että on apaattinen, selailee referenssiä edestakaisin ja rakennat mielessäsi kaiken maailman mestariteoksia ja hankit siirtokuvia yms. Mutta se lässähtää siihen että itse toiminta ei koskaan ala. Okei, on ihan hyvä jos hyväksyt sen ja tätä haluaa tehdä. Mutta jos pohjimmaisena motiivina on valmiin mallin tekeminen, niin nämä ostot menee itsepetoksen piikkiin. Jokaisella mallinrakentajalla on historiallinen tausta, miksi menet mallikauppaan ja ostat. Tuon Kuivalaisen kanssa on vähän naureskeltu. Iso osa mallareista on 35-55 vuotiaita. Elämä on kaikkia vähän kaltoin kohdellut ja kaikenmaailman myötä- ja vastoinkäymisiä on ollut. Yhtä ei ole otettu pois, sitä ihanaa fiilistä kun sä ostat uuden mallin ja kävelet kaupasta ulos. Se on sama kuin silloin seitsemänvuotiaana. Siinä on haltioitunut ja ihanan hyvä, vähän niin kuin muijat shoppailemassa. Sitä tulee himaan, jossa joku nainen "fiif-fif". Ottaa sarja käsiin, katselee sitä ja vähän hiplailee osia ja näkee kuinka eri maalauskaaviot pyörii päässä. Mielessäsi modifioit sitä, että siitä tulisi vähän advanced, tätä kestää noin puoli tuntia. Menet nettiin katsomaan etsiosia mallille. Siinä vaiheessa pitäisi aloittaa sen mallin tekeminen. Sittenhän, meillä on nimiä mainitsematta niitä jotka aloittaa malleja, heillä on hirveät kasat malleja, mutta sitten ne on jollakin tasolla jämähtänyt koska tämä uuden mallin hankkimisen fiilis, se vie mennessään ja sitten sulla on se uusi projekti. Jolloin tämä vanha jää vähän kesken. Voi olla hyvä että sitä uutta ei ihan heti aloita, vaan sitten kun minä olen valmis. Sitä muistelee kun itse olin seitsemän ja mutsin jaarituksia, että se pätee myös nyt kun on 40+. Saisi olla vähän itsekuria. Minun täytyy myöntää että kyllä minulla n. 50 puolivalmista mallia on. Mutta hurjan paljon vähemmän kuin monella muulla. Suhteessa siihen paljonko mä saan niitä valmiiksi, se on pieni määrä. Kyllähän mä teen työtä sen eteen. Jos joku hyvä malli tulee, nyt tulee Tamiyan Thunderbolt, mä ostan sen, mä teen NI-koneet kaikki 1/72 ennen kuin mä olen 80. Jonka seurauksena perheen tai pihan pikkupojat saavat taas roskiksen täytettä. Jos sä haluat rakentaa sen huonomman mallin, vaikka parempi on, niin okei, jos on hauska luoda, uppoviivoittaa ja saa valmiiksi uppoviivana niin se on rakentajan oma asia. Jos sen kokee mielekkääksi. Minulla ei ole periaatteessa siihen mitään sanomista, mut kyllä mä yritän pitää roskiksen ja myymisen, että kierrätän niitä malleja aika paljon. Keskeneräinen malli on aika vaikea myydä, sen mä olen kokenut. Vaihtoehdoksi jää poisheittäminen, voihan sitä ottaa pyörät ja jotain muuta osaa. Se on melkein yhtä ihanaa kuin mallin saaminen valmiiksi. Yksi taakka menee pois. Jokaisella meistä on tämä naiivi ajatus, "minä rakennan kaikki nämä mallit mitä minulla on". Sisimmässään, sitten kun katsoo että laskujen mukaan tätä vauhtia pitää tulla 252-vuotiaaksi että tämä mitenkään olisi mahdollista. kommentti Aku: mä oon ajatellut jättää kuolinpesän selvittäjälle vähän hommia!

Jos otan kaikki sarjat ja sekoitan osia vähän. Toinen minkä voit tehdä: Pistät kaikki Humbrolpurkit riviin, tämä tehtiin Ruotsissa yhdelle, ja siirrät kaikki kannet kaksi askelta. "On tullut tämä scale-efekti tosi hyvin!" "Joo joo mitä sä oot tehnyt?" "En mitään, mä vaan maalasin, mitä te scale-efektistä höpisette?" Sitten me ei saatu kansia koskaan oikein takaisin ja tämä paljastui. Ei uskallettu nähdä sitä jätkää puoleen vuoteen. Kyllä me sille jotain 40 purkkia ostettiin, saatiin paikallisesta lelukaupasta tukkualennnusta. Mulla on vieläkin joitakin niitä purkkeja, en uskalla käyttää niitä. Mulla on kaksi niitä, en muista mitkä värit.

Liimaa, kittiä, maalia

Sitten pitää rakentaa enemmän suoraan sarjasta. Linjani on se että jos Tami-Gawan(Tamiya/Hasegawa) uusia sarjoja tekee, niin ehkä joitakin etsiosia , ettei missään tapauksessa rupea paranteleen mallin olemusta. Mulla on ajatus, että kun mä teen mallit ja ne seisoo rivissä, niin niiden on oltava saman näköisiä riippumatta kenen valmistajan sarjat on kyseessä. Jolloin, jos mä vedän yhden liian korkealle, esim. jos teen Dynavectorin Blackburn Firebrandin, jonka todella aion tehdä, niin mulla tulee olemaan aivan hirveä haaste saada se samantasoiseksi kuin nämä muut. On tietty syy olla nostamatta tasoa liian korkealle, nämä hyvät mallit on melkein Out-of-box aina. Ei ole järkeä tehdä muuta, koska se menee paljon nopeammin. Rakennustekniikasta: käyttäkää pikaliimaa mahdollisimman paljon. Koska se hakkaa Mekit(metyyli-etyyli-ketoni tai muut perinteiset muovia sulattavat nesteliimat). Mekkiä käytän liitoksissa, jotka tarvitsee sitä. Kun mun tarvitsee asetella osaa,. Rungonpuolikkaat ja hiottavat saumat, mä pyrin aina käyttämään pikaliimaa. Ekaks se pannaan yhteen, sitten pikaliimaa, niin ettei se tietenkään valu. Mulla on tällainen Kicker-purkki(katalysaattori), sitä suihkutan, sitten suhahtaa, liima tulee kuumaksi, höyryt tulee silmiin huh huh. Sen jälkeen sä pystyt hiomaan sen, kiillottamaan ja maali päälle. Se ei uppoa, se ei tule tahmeaksi, ei tarvitse odottaa mitään, prosessi pääsee jatkumaan. Mulla nämä kuivumisajat on vain maalien kuivumisaikoja. Kun sä käytät Mekkiä rungonpuolikkaissa, sä hiot sen, sä odotat sen 20 minuuttia, hiot sen, kiillotat. Mutta se muovi pehmenee. Se imee sitä 1/4 -1/2 milliä. Jos on Aeroclubin malleja, en niihin todellakaan käyttäisi mitään nesteliimaa, se menee millin sisään kummallakin puolella. Sitten malli on valmis. Kahden viikon päästä siitä valoa vasten näkyvät saumat, se uppoaa, se muovi kutistuu kun Mekki häviää siitä täysin. Mekkiä mä nyt käytän joskus kun pyörät on litistetty ja sitten pikaliimaa perään. Tämmöisiä mitä pitää asetella. Sitten viiden minuutin epoksia joissain kohdissa. Nopea rakentaminen merkitsee että sitä pääsee koko ajan jatkamaan. Isot muodot, jotkut on nähnyt mun Flankerin, on tehty viiden min. Plastic Paddingilla. Ensin pistän muovipalikan joka on oikeaa paksuutta pullistumalle, sitten Plastic Paddingia perään. Teen sen ulkona, kun se haisee. Kun se on melkein kuiva, karkeaa hiomapaperia ja toinen kerros Pla. Paddingia. Silloin se jo liukuu. Sä voit silittää vielä kolmannen kerran. Mä olen tehnyt aika isoja muotoja tällä tavalla, joten ne on työstövalmiita 30-45 minuutin sisällä. Tietenkin jos pitää olla paljon muotoilua, mä käytän Milliputtia. Kaksikomponentti Milliputtia käytän melkein kaikkeen kittaamiseen, koska tiedän miten nopeasti se kuivuu. Se kuivuu kahdessa tunnissa kun pistän sen talvella patterin päälle, ei uuniin, josta minulla on huonoja kokemuksia. Tiedän että se ei uppoa, sitä voi siedettävästi kaivertaa. Tuubikitit pettää, jos tulee naarmua. Jos osien väliin tulee tasoeroja, niin en koskaan korjaa sitä kitillä vaan otan pois jostain että saan sen tasan tai sitten lisään muovia suikaleina että osat ovat tasassa ja pikaliimaa. Koska se rako on hurjan paljon helpompi täyttää kuin joitain eri tasaisuuksia. Kun vaan sen muistaa, se on hyvä patenttiratkaisu. Olen katsellut, että on ihan ihmeellistä kun porukka tekee alumiini- ja metalliväriä malleihin, joissa on eri paneeleja. Useimmat tekee sen näin, että se ensin maalataan alumiiniseksi ja sitten ruvetaan teippailemaan näitä pikku paneeleja. Se on ihan väärä tapa, ekana tietenkin maalataan ne kaikki pienemmät paneelit, teipataan ne, koska ne on paljon helpompia. Maalataan sitten vähän isommat paneelit, teipataan ne ja viimeiseksi vedetään se koko alumiiniväri. Se sujuu viisi kertaa nopeammin ja paljon vähemmän teipattavaa. Joskus pitää ajatella, että jos mä teen sen asian toisin päin, niin siinä saattaa säästää tolkuttoman paljon duunia. Joskus tietyt asiat iskostuvat mieleen. Esimerkiksi 60-luvulla opetettiin vakuform-malleista että sä teippaat hiekkapaperin pöytään ja hiot sitä vasten, katsot ja hiot jne. Minkä seurauksena kaikissa siivissä on paksut jättöreunat ja etureunasta on otettu liikaa, se ei toimi ollenkaan. Näin tehtiin aina 90-luvun alkuun saakka. Sitten tuli Dynavektorin mallit, joiden ohjeissa sanottiin kissankorkuisin kirjaimin "älä tee näin". Vakumallit hiotaan kapulan kanssa, vuollaan ylimääräiset pois, siiven takareunaan käytetään Olfan pitkää veistä. Ne pitää ohentaa sisäpuolelta, ne siklataan sileiksi. Se on tosi nopeaa, muovi vaan lentelee ja viimeiseksi hiotaan. Aina kun tehdään vakumallin siipeä, sä teet etu- ja takareunan erikseen, ei koskaan yhtaikaa. Koska takareunasta pitää ottaa paljon enemmän materiaalia kuin etureunasta. Jos hioo yhtä aikaa etu- ja takareunan, jää takareuna aina paksuksi ja etureunasta otetaan liikaa. Ruiskumaalaukseen en mene, koska siitä voi puhua ummet ja lammet. Onkos kellään mitään kysyttävää?

Joo, millä sä liimaat kaksitason siivet?

Ne mä teen niin että mä liimaan ne keskeltä kiinni ja yleensä pikaliimalla ne teen. Mä teen yleensä jigin. Ne on sitten kiinni ja ne pysyy siinä itsestään. Tärkeää että ne pysyy ensin koossa. Mä teen melkein aina jigillä, koska ne useimmiten ei oikein sovi yhteen. Miten sen Spadin tein? Siinä Spad XIII:sa on keskellä joku omituinen kolmio ja keskeltä menee pianolanka yläsiivestä runkoon läpi. Se pysyy ilman mitään tukia. Kaikkia tämmöisiä poppakonsteja. Eduardin Albatrossi, se meni jigin avulla yhteen, koska ne tuet on niin ohuet. Kaiken maailman konsteja. Jos ne vaan liimaa lits läts, niin se menee aina vinoon tavalla tai toisella.

Useimmiten mä teen mallit niin että kaikki menee kiinni klik klak sovitettuna, kun se on hyvä. Koska jos kaikki osat pysyy kiinni ilman liimaa ja kaikki on oikein, niin silloinhan on tosi helppoa liimata osat yhteen.

Kysymys: Antennit

Hyvä että tulit sanoneeksi tuon. Mä olen niitä harvoja täällä jotka on tienannut mallilentokoneita tekemällä, niin sitä mun piti ajatella vähän eri tavalla kuin joku tyyppi, joka jaksaa hieroa mallia. Mä en voi tehdä niitten tavalla, niiden lattia on täynnä pudonneita antenneja. Kaikki antennit mitä teen, niihin käytän pianolankaa tai messinkiä. Ja niissä kaikissa on tappi. Kiinnityskohtaan on porattu reikä ja ne on tapitettu sen takia, että sä saat haavan sormeen tai kipua ainakin ennen kuin osa katkeaa. Tätä kautta kun ajattelin, että tää on vaikeaa, äh, mikä vaiva kun pitää porata ja tapittaa. Mutta hämmästyin, Se määrä aikaa minkä mä voitin sillä, että hiotaan ensin metallista antenni messinkitankoon (tai lankaan) ja sahasin sen irti niin että tyveen jäi tappi ja malliin porattiin reikä. Sitten kun se oli maalattu, kiinni ja koloon pikaliimaa. kaikesta tulee tolkuttoman siistiä heti ja se kestää. Sen sijaan muistan näitä: Jos liian aikaisessa vaiheessa pantiin se antenni kiinni, maalattiin ja käsiteltiin, se katkeaa kolme neljä kertaa pois, sä liimaat sen aina idioottina takaisin. Kun se malli on valmis se on katkeillut, haljennut, aika tökerön näköinen: EI hyvä. Nykyään mä teen ne kaikki metallista, vaikka teen itselleni, kiinni maalauksen jälkeen. Sama kanssa antennilangat. Ne on aina siimaa. Mastoon sidotaan kiinni, sitten porataan toiselle päälle reikä 0,5mm peräsimeen, kiristät vähän sitä siimaa ja terävällä spruulla sä tapitat sen, se pysyy ja sitten pikaliimaa perään. Kun pikaliima on kuiva sä nilkutat sen spruun ylimäärän pois ja vuoleskelet antennista poispäin. On tapahtunut niinkin, että naps, siima menee katki. On paljon kikkoja, jotka pitää hallita.

Valmis malli on nautinto

On se mallinrakennus helppoa, kun vaan tietää miten se tehdään. Niinhän se on vähän kaiken kanssa. Universaali totuus. Kuiitenkin että suhtautuu rakentamiseen niin, että antaa sen virran vaan viedä. Se vaan menee eteenpäin. Tekee silloin tällöin ja pysyy siinä yhdessä sarjassa, niin kyllä se valmistuu ennemmin tai myöhemmin. Sama jos sulla on hirveä himo saada se malli valmiiksi niin silloin siitä mallista tulee useimmiten huono. Sulla on vaan se yksi motiivi ja sä joudut tuskasteleen kunnes sä pääset siihen. Se että tekee hyviä malleja, mä olen jutellut tästä muiden kanssa, on se että sä pidät siitä itse rakentamisprosessista. Tommoinen kiva malli, kun se tulee valmiiksi, jos siinä hyvin käy, niin siinä on sama fiilis kun on lukenut jonkun hyvän kirjan, että ahh se tuli sitten valmiiksi. Tää on luettu, sitten taas tietää ne omat rajansa ja tajuaa ne ja pitää ne ominaan . Jos sä vaan teet, etkä ajattele niitä rajoja ollenkaan, ne on kokonaan poissa, sehän on paras vaihtoehto, silloin useimmiten vahingossa ylittää itsensä. Itsensä ylitykset ei ole koskaan rationaalisti tietoisia tapahtumia, vaan ne, ne vaan tulee. Onhan mullakin tullut joitakin, pintoja, systeemejä ja vanhennuksia, joista on tullut ihan käsittämättömiä että mä en oikein ymmärrä miten niihin päädyin.

Kirjoittanut: Viktor Krogius